Honkahuuhta


Ketunluolia ja huhtia

Kiteen nimen alkuperää, edes mahdollista alkuperää, ei varmasti tiedetä. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Kotus) pitää hyvin todennäköisenä, että nimi on syntynyt seudun murteessa muinoin tunnetusta ketun luolaa tarkoittavasta sanasta kides. Tällä perusteella Kiteenjoki on saanut nimensä joen törmillä olleista ketunluolista – kiteistä. Ammoin kulkureittinä käytetyn joen mukaan Kides vakiintui pitäjän nimeksi. Nimi on säilynyt näihin päiviin kaupungin ruotsinkielisenä nimenä Kides. Murteessa sana on säilynyt sanoina Kies, Kiijes, Kiuaskallio, Kiesvaara ja Kiesjärvi. Kiuaskallio on Kiteenkylän ja Juurikan rajalla. Pikkuvihan aikana väestö pakeni ja piiloutui Kiuaskallion läheisyyteen. Luolassa paistettiin leipää.

Kitjägä (Kiteenjoki) oli Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjan (v. 1500) mukaan Sortavalan pogostassa Suuriruhtinaan verolääni. Kylät sijoittuivat Kunonniemestä Rokkalaan ja Suorlahdelta Juurikkajärvelle. Joissakin kylissä oli vain yksi talo.

”Vielä nykyäänkin käydään kylässä, kun käydään vierailulla tietyssä talossa” (Sirkka Gröhn).

Juurikkajärvi (RJURIKIJÄRVI) on Kiteen vanhimpia kyliä; asujaimistoa oli jo ennen 1500-lukua. Mikä on nimen tausta – Rjurik? (RØRIK) oli puolilegendaarinen varjagi, joka otti vuonna 862 haltuunsa laajalti koko Laatokan ympäristön ja perusti ”Laatokan kaupungin” ja myöhemmin Novgorodin. Rurikin suvun viimeisin hallitsija Venäjän valtaistuimella oli 1612 kuollut Vasili IV, joka sekaantui kruununperillisten murhiin Boris Godynovin aikana ja mukana. Tänä päivänäkin ajankohtainen ooppera esitettiin toisen kerran viime kesänä Savonlinnassa.

Onterhuuhta, Petrihuuhta, Härkähuuhta ja Honkahuuhta olivat kaskiviljelyalueita. Kotuksen mukaan Honkahuuhta on saanut nimen kaskenpolton jälkeen suoperäiseen maahan jääneistä isoista puun rungoista. Kun suota myöhemmin otettiin viljelykseen, sarjaojat piti tehdä sahojen ja kirveiden avulla.

Sitä kuusta kuuleminen

Karjalan varhaisimpia paikallishallinnon yksiköitä olivat pogostat. Pogosta syntyi viikinkiajan Venäjällä tietyn alueen verojen kokoamispaikaksi. Alun perin pogostat olivat pakanuuden ajan uhripaikkoja. Rjurikijärvi sijoittui Kurkijoen pogostaan.

Asutuksen totaalinen muutos tapahtui vv. 1656 – 58 Kaarle Kustaan eli Ruptuurisodan seurauksena. Karjalaisväestö pakeni Venäjälle ja tilalle tuli väkeä lännestä (äyrämöisiä ja savakoita), siis Viipurin ympäristöstä ja Savosta. Vuoden 1589 maakirjojen mukaan Juurikkajärven 13 savusta oli autiona 6. Vuoden 1697 katovuoden seurauksena asuttujen talojen määrä väheni. Isoviha sai aikaan lopullisen totaalisen hävityksen. Vain poikkeustapauksessa sama talo säilyi samalla suvulla. Maan omisti kruunu. Tilat olivat pääasiassa kruununtiloja. Kaskimetsä vallattiin viljelemistä varten. Metsäomistus ulottui kivenheiton päähän pellon reunasta.

”Siitäköhän sanonta: kivenheiton päässä” (Sirkka Gröhn).

Kaskiviljelystä harjoittavat talonpojat saivat maan viljeltäväkseen kruunun suostumuksella. Talonpojan oli maksettava kruunulle osa tuotosta verona, ei korvaus maan hallintaoikeudesta. Vuodesta 1772 lähtien kruununtilan haltija voi ostaa perintöoikeuden itselleen. Hallinta periytyi aina vanhimmalle pojalle. Vuodesta 1811 oikeus oli kaikilla sisaruksilla.

Honkahuuhta

Saloheimo on laatinut isojaon perusteella karttakokoelman, missä esim. Kiteen asutus on esitetty talo talolta. Saloheimon kartoista ei löydy Haapalahden (Savikko) ja Juurikan välistä asutusta. Kartassa, joka koskee ennen 1700-lukua ollutta asutusta, mainitaan Petrihuhta ja Härkähuhta sekä Lietsonsuo, mutta ei esim. Honkahuhtaa. Honkahuhta ei ole nykyäänkään tilannimi. Kantatila oli Samulila (N:o 7). Samulilan talo on merkitty Juurikkajärven 1600-luvun taloihin. Talo on sijainnut  Juurikkajärven pohjoispuolella, ei siis nykyisellä paikalla. Selitys lienee kaskiviljely, joka edellytti aika ajoin talonpojan siirtymistä lähemmäs kaskipeltojaan.

Huom. Pertti Gröhnin hallussa olevissa vanhoissa tilaa koskevissa maakirjoissa on kuitenkin viittaus Isojakoon!.

Säilyneiden dokumenttien mukaan Samulilan omistajina ovat olleet Heikki ja Antti Väistö 1700-luvun alussa ja1700-luvun puolivälistä 1800-luvun alkuun Jaakko, Samuli sekä Jaakko Ignatius. Vuosisadan vaihteessa tila jaettiin. Samulila Rn:o 7:2 omistajina olivat vuoteen1886 saakka Lassi Hyvärinen ja hänen leskensä, Mikko Halonen ja hänen leskensä sekä Matti ja Pekka Pellikka. Tilan pinta-ala oli 166,62 ha, siitä viljeltyä 24,23, loput metsää sekä vähäinen määrä joutomaata.
Heikki Gröhn

Kuvassa oleva Heikki Gröhn (sukutaulu 2422) osti tilan kahdessa eri kaupassa vuosina1886 ja 1892. Sen lisäksi ”Ukko-Heikki” osti pakkohuutokaupassa Kaatio, Rn:o 27-tilan vuonna 1913. Tilan koko oli 117,86 ha. Maaomaisuutta näin oli kertynyt  284,48 ha.

Molemmat tilat siirtyivät Heikki ja Iivari Gröhnille 18.4.1922. Kauppaan sisältyi myös syytinki. Heikin ja Iivarin sisarukset saivat rahallisen korvauksen perintöosuutenaan.

Vuotta myöhemmin veljekset tekivät keskinäisen tilajärjestelyn ja kaupan. Honkahuuhta jäi Heikille ja Iivari sai Kaation. Heikin jälkeen omistajana olivat Simo ja Juho Gröhn (sukutaulu 2126). Tila on jaettu muutaman kerran ja nyt kantatilan omistavat Pertti Pirjo Gröhn (sukutaulu 2137).

Honkain keskellä

Maire Murtonen (taulu 2513) on kirjannut muistiin kokemuksiaan Honkahuhdassa 1920-luvulla.

Maire Murtonen oli Hilma ja Matti Björnin tytär Niinikummusta. Hilman isä oli Juurikkaan Säynejärveltä muuttanut ”Ukko-Heikki” (1854-1926). Hilman vanhempia sisäruksia olivat Ida Maria ja Juho tai Juhana, kuten hän on itse kirjoittanut nimensä. Hilma, Heikki ja Iivari syntyivät Juurikassa.

Maire kirjoittaa: ”En ollut vielä varsinaisessa kouluunmenoiässä, mutta nyt minua lähdettiin viemään kiertokouluun. Honkahuuhdassa Heikki-enolassa piti alkaa kiertokoulu. Matka tehtiin reellä Ätäskönjärven jäätä pitkin. Kun siitä nahkurin rannasta maihin tultiin, matka jatkui ylämäkeen. Siinä äiti kertoi, että pian se tuo metsä kasvaa. Tässä paikoin oli kaskimaita minun lapsuudessani.

Enolassa meidät otettiin sydämellisesti vastaan. Eno itse ja hänen Leena vaimonsa olivat lupsakan tuntuisia vieraanvaraisia ihmisiä. Talossa oli myös nuori emäntä Saimi, Alhainen tyttönimeltään. Samaa ikäluokkaa oli myös enon tytär Helmi. Hyvin meillä sujui yhdessä.

Lapsia oli kiertokouluun ympäristöstä kertynyt paljon. En muista lukua, mutta meitä oli paljon. Enolan etukammariin oli asetettu penkkejä, joissa istuimme vierekkäin. Kun kirjaimia ja numeroita opeteltiin kirjoittamaan, käytiin penkin viereen polvilleen ja pieneen kivitauluun rihvelillä kirjoitettiin. Rihveli on sellainen vähän lyhyempi ja ohuempi kuin lyijykynä, siitä jälki jäi.

Välituntikin pidettiin ja, silloin Helmin kanssa tehtiin voileipiä.

Väkeä tuvassa oli paljon. Oli isäntää, emäntää, miniää, piikaa, käypäläistä, koulun opettaja, sekä koululaisia, remonttimiehiä ja naapureista pistäytyjää.

Talon pitkä ruokapöytä täyttyi ihmisistä saman veron aikana useampaan kertaan. Ihmettelen, kuinka Saimi, ja apunaan hänen anoppinsa, aina kerkisivät laittamaan kolme kertaa päivässä maistuvan ruoan ja yhtä monta kertaa kahvit sekä pesemään välillä tiskit ja muut askareet. Sävyisästi kerkesivät emännät vieraitakin vastaanottamaan ja kakki heidät ravitsemaan. Saimi polki kuin ”Singerin ompelukone” toisten edes huomaamatta.

Järjestettiin taas
kerran kylien väliset hiihtokilpailut Juurikassa. Niinikummun opintokerholaiset olivat mukana.

Päivällä olivat hiihtäneet ja illalla olivat iltamat. Iltamien jälkeen piti lähteä kotimatkalle hiihtämällä. Heillä oli jokaisella kova nälkä. Sulo-veljeni oli ehdottanut, että mennään Honkahuhtaan pyytämään ruokaa. Toiset epäilivät lähtöänsä; olihan jo ihmisten nukkuma-aika. Niin siinä pojat päättivät poiketa enolaan. Tässä talossa ei siihen aikaan ovea lukittu yöksikään, joten poikasakki käveli tupaan. Heräsihän siinä talon väki. Pojat esittivät pyyntönsä, että jos saisivat jonkun voileivän ja piimälasin kotiin jaksaakseen. Kyllähän talossa katettiin ruoka pöytään. Vahva lihakeitto – sikasoppa – syötettiin yökulkijoille. – Uuno, myöhemmin mieheni, ihmetteli moista vieraanvaraisuutta. Ja olihan hänellä toinenkin ihmetys: Saimin hiusletti. Se riippui ja yletti takamuksien alapuolelle. Olipahan naiskauneutta nuorille miehille nähtävänä.

Nämä peräkammarin remonttimiehet, joista aiemmin mainitsin olivat soittajia. Heillä oli maniska ja haitari mukana. Niin siinä iltapuhteella kävi, että heidän soitellessaan koko talon nuorempi väki oli lattialla pyörimässä soiton tahtiin. Minä Helmin kanssa istuin uunin vieressä höyläpenkillä. Ihmettelin itsekseni tätä maailman menoa – olihan siinä pohtimista. Äitini, joka oli syvästi uskovainen ihminen, oli sanonut tanssin olevan syntiä. Nyt nämä tässä – koko talon väki – tuntuivat hyväksyvän tällaisen leikin. Olivat niin iloisia ja heillä näytti olevan hauskaa.

Varhaisemmalta ajalta, kuin kiertokoulun muistot, on jäänyt jonkinlainen kuva äitini isästä, Honkahuhdan ukista. Hän oli pitkä ja suoraryhtinen mies. Hän oli leikkisä. Hän huuteli Helmille ja minulle: ”Tulkaa tytöt syömään rusinasoppaa”. Niin mentiin ukin luo, joka oli laittanut kupposeensa levänmurujen päälle kirnupiimää. Ukki söi tällaista välipalaa, mutta emme me sitä huolineet. Kyllä sitä rusinasoppaakin enolassa oli. Ukki halusi meitä narrata.

Muistan olleeni ukin hautajaisissa. Liekö ollut meidän väkeä toisia. Tavallisesti kannettiin vainajan arkku ulos pukkien päälle ja ympärillä oli neljä pientä kuusta. Arkku oli auki ja jokainen sai käydä katsomassa vainajaa. Tapana oli laulaa virsiä, ennen kuin lähdettiin kirkolle.

Äidin äidistä en paljon muista.  Erityisesti on jäänyt mieleen mielikuva siitä, että mummo oli aina siunannut uutislyhteet ja juustomaidot.”

Isänmaan puolesta

Talvi- ja jatkosodassa Stalin yritti monin verroin suuremmilla joukoilla, kuin Suomella oli, miehittää ja ottaa maamme osaksi Neuvostoliittoa. Karjalan kannaksen ja myös rajaseudun asukkaat joutuivat evakkoon.

Honkahuuhdassa oli evakkona muuan Teuvo Hirvonen. Hän oli syntynyt Uukuniemellä 1931. Hirvonen aloitti työuransa liikkuvan poliisin palveluksessa vuonna 1955. Seuraavana vuonna hän tuli presidentin turvallisuusvartiostoon Tamminiemeen. Tässä tehtävässä hän yleni kapteeniksi ja turvallisuusvartioston päälliköksi. Teuvo Hirvonen jäi eläkkeelle vuonna 1982 presidentin vaihdoksen yhteydessä. Hirvonen pysyi kuitenkin Kekkosen rinnalla aina presidentin kuolemaan saakka.  Kerrotaan UKK:n sanoneen Hirvoselle: ”Vaikka kaikki toiset hylkäävät minut, sinä älä hylkää.” Hirvonen ei ollut pelkästään henkivartija, vaan hän myös huolehti entisen presidentin kaikesta hyvinvoinnista.

Kuuluisaksi on tullut viimeinen julkinen kuva heikkoon kuntoon menneestä Kekkosesta sekä Hirvosesta Tamminiemessä kävelylenkillä 1985 tai -86. Kuva on otettu takaapäin. Se on julkaistu mm. Kalle Kultalan kirjassa ”Kohtalona Kekkonen”.

Ulkoasiainneuvos Juhani Suomi on luonnehtinut Teuvo Hirvosta seuraavasti: ”Hän ei milloinkaan tuntenut tarvetta korostaa omaa asemaansa. Hän oli kaikkialla huomaamaton Kekkosen varjo, mutta kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että kapasiteettia löytyisi – ja nopeasti – jos olisi tarpeen. Hän oli itse hienotunteisuus.  Hän ei juoruillut ja pysyi vaiti presidentin kuoleman jälkeen.” Kekkosen pojanpoika Timo on luonnehtinut Teuvo Hirvosta: ”Ehdin nähdä UM:ssä melkoisen leegion eri valtiojohtajien turvallisuushenkilöitä. Heihin verrattuna Teuvo Hirvonen edusti ehdotonta huippua.”

Teuvo Hirvonen piti vanhoille päiville saakka yhteyttä evakkokotiinsa. Pertti Gröhn on kertonut, että kerrankin TH tulla tupsahti kesken heinänteon Honkahuhtaan ja myös pellolle vähäksi aikaa hikoilemaan. Hirvonen kävi myös Simo Gröhnin ja Sulo Hurskaisen hautajaisissa. Teuvo Hirvonen kuoli v. 2014.

”Honkahuuha Simo”, Simo Gröhn 1908 -96 oli taitava sosiaalisissa suhteissaan, oikea johtajatyyppi sekä urheilumies. Talvisodan syttyessä Simo oli nuori perheenisä. Ensimmäinen lapsi Hilkka oli 3-vuotias ja toinen, Toivo, tulossa. Simo oli menestynyt hiihtokilpailuissa. Hän oli voittanut useita ampumakilpailuja. Talvisodassa hänet sijoitettiin luutnantti Mustosen 3 KKK/JR 36 ryhmänjohtajaksi, myöhemmin joukkueenjohtajaksi ja kaukopartion vetäjäksi.

Rykmentti osallistui talvisodan taisteluihin Impilahdella, Uomaassa. ”Lemetin motissa” suomalaiset, rykmentti mukaan luettuna, tuhosivat kokonaisen venäläisen divisioonan. Suomeen hyökännyt Puna-armeijan 18. Jalkaväkidivisioona joutui ensimmäisiin taisteluihin 5. Joulukuuta -39 Uomaan kylässä. Divisioonan kohtalosta – samalla venäläisten katastrofaalisesta johtamisopista – on julkaistu suomeksi kirja ”Kuoleman divisioona”. Kirjoittaja on Anatoli Gordijenko salassa pidettyjen sotapäiväkirjojen perusteella. Samoista taisteluista on myös Unto Tarkkosen kirja: ”Talvisodan miehet”. Motissa tuhoutui lähes kokonaan 15000 neuvostosotilasta. Vain vajaa tuhat selvisi motista Venäjälle– mukana politrukki Klimov, jonka muistiinpanoihin venäläinen kirja perustuu. Divisioonan komentaja teloitettiin välittömästi hänen palattuaan omiensa puolelle.

Simo Gröhnin partiotoiminta ja iskut kohdistuivat motin sisälle ja kuormastoihin, joilla yritettiin huoltaa motitettuja. Partioon kuului 22 miestä. Tappioita ei tullut. Yksi miehistä tosin joutui vangiksi, mutta palautettiin Suomeen toukokuussa -40.

Venäläisten ohjesääntö oli byrokraattinen ja poliittis-johtajakeskeinen. Mutta kyllä suomalaisetkin käyttivät esimiesasemaansa epäoikeudenmukaisesti. Seuraava esimerkki kuvaa sitä. Alikersantti Gröhn oli esittelemässä rykmentin komentajalle ja tämän adjutantille etulinjaa, kun paikalle ilmestyi kaksi venäläistä tiedustelukonetta. Eversti karjaisi :”Tulta”. Simolla oli kivääri. Hän ampui jälkimmäistä konetta. Kone syöksyi ja teki pakkolaskun läheisen järven jäälle. Lentokoneen alas ampuminen  tiesi kahden viikon lomaa.

Lomaa ei kuulunut. Nimittäin toisen yksikön eräs upseeri ilmoittautui myös koneen pudottajaksi. Lopulta ministeritasolla  Eljas Erkko ratkaisi asian Simon eduksi, lähettämällä hopeisen taskukellon Honkahuhtaan kiitoksena onnistuneista laukauksista.

Jatkosodassa Simo oli sijoitettuna rannikkotykistöön, mutta käytännössä hän oli kaukopartiotehtävissä. Näiltä ”retkiltä” muistona Simo-enolla oli venäläiseltä kapteenilta Valamon luostarialueella saatu upseerin koristeltu Nagan-revolveri. Miesten äkillinen kohtaaminen vaati tiukkaa hermojen hallintaa ja kylmäpäisyyttä. Molemmat olisivat voineet perääntyä paikalta ”voittajina”. Tässäkin tapauksessa häviäjä – niinikuin aina – oli se, jonka tilanneherkkyys, tilannejohtamistaito ja hermo petti.

Sotien jälkeen Simo oli Kiteellä perustamassa hirviseuraa. Hirviporukoita muodostettiin pitkin itärajaa. SKDL teki hirviseurueiden perustamisesta eduskuntakyselyn. Seurueet metsästivät ja saivat hirviä, mutta niillä oli myös ”vaaran vuosina” eräänlainen valmiustehtävä. Osin paikallinen asekätkentä liittyi näihin myös miehiin.

Ikihongat

Tulevaisuus muovautuu menneisyyden aineksista. Oikea kehitys tuntee eilisen, tunnustaa tämän päivän ja tekee työtä huomista varten.” Matti Kurjensaari

Lähteet:

Gröhn Pertti: Tilan kauppa- ja maakirjatGröhn Simo: Haastattelunauhan kopio, Veijo Hurskaisen hallussa
Gröhn Sirkka: Keski-Karjalan Gröhnit
Gröhn Sirkka: Kontiola, kylä Kiteellä
Ilta-Sanomat 5.11.2014: UKK:n mies
Kauppinen Pekka, Miettinen Timo etc.: Pitäjä rajojen mailla
Kirkinen Heikki: Karjala taistelukenttänä
Kiteen Hurskaisten sukuseura ry: Kiteen Hurskaiset
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Kotus): Tiedonanto
Kurjensaari Matti: Taistelu huomispäivästä
Kyytinen Pekka, Marttila Viljo: Muistojen Karjalaa
Martikainen Unto: Karjalan kujasilla
Murtonen Maire: Kiertokoulussa, muistelmia
Ronimus J V: Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan silloinen asutus, väitöskirjatutkimus 1906
Ronimus J V: Asiakirjoja, jotka valaisevat Suomen kameraalisia oloja 1500-luvulla
Saloheimo Veijo: Isojaon kartat/ Kitee
Tarkkonen Unto: Talvisodan miehet
Vilkuna Kustaa, Mäkinen Eino: Isien työ
sekä Gordijenko Anatoli: Kuoleman divisioona