”Ettemme olisi kuin lampaat …”


Asekätkentä ja Vaaran Vuodet

Asekätkentä oli salassa toteutettu aseiden hajavarastointi vuonna 1944, millä varauduttiin sissisotaan, mikäli neuvostoarmeija olisi tunkeutunut maahan välirauhan jälkeen. Tapahtumat esimerkiksi Romaniassa olivat osoittaneet, että aselevon pitävyyteen ei välttämättä kannata luottaa. Operaatio hoidettiin paikalliset olot hyvin tunteneiden upseerien johdolla. Nimitys asekätkentä syntyi sanomalehdistössä.

Seuraavassa tarkastelen operaation toteuttamista, sen julkituloa ja seuraamuksia sekä sukuseuraamme kuuluvan Eemil Nuutisen osuutta asekätkennässä. Mainitsen samalla ohimennen myös muita kiteeläisiä mukana olleita. Käytettävissäni ollut materiaali perustuu pääosin valtakunnallisiin lähteisiin. Asekätkentään liittyy kuitenkin monenlaisia paikallisia tapahtumia sekä henkilökohtaisia kokemuksia. Sen johdosta pyydän asekätkentään liittyviä tarinoita ja havaintoja sähköpostilla itselleni, jos arvoisalla lukijalla on niitä tiedossaan ja mahdollisuus lähettää julkaistavaksi. Laajennan ja syvennän tätä tekstiä sen jälkeen materiaalin mukaan.

Suunnitelma

Heinä- elokuussa 1944 alkoi olla lopullisesti selvää, että Suomen on tehtävä erillisrauha Stalinin kanssa. Päämajassa everstiluutnantti Usko Haahti ja Mannerheim-ristin ritari, majuri Reino Lukkari hahmottelivat vaihtoehtoja, mitä kaikkea rauhansopimuksen jälkeen maassa voi tapahtua. Voimistuvaan huoleen olivat perusteltuina syinä Baltian ja Balkanin maiden kohtalo, miten Neuvostoliitto oli toiminut aselevosta huolimatta. Neuvostojoukot miehittivät välittömästi aluekeskukset ja sen jälkeen valtiot. Romaniassa alkoivat rajut poliittiset ja sotilaalliset puhdistukset. Satatuhatta sotilasta vangittiin ja monet heistä menehtyvät vaikeissa olosuhteissa. Siviiliväestön kohtalo oli myös kova.
(Lukkari I ss 24 – 25. Lukkari II ss. 17 – 23, Visuri ss. 69 – 70)

Haahden ja Lukkarin pohdintojen johtopäätös oli selkeä. Väestön evakuointi ei tule onnistumaan, jos Neuvostoliitto miehittää maamme rauhansopimuksesta huolimatta.  Vaihtoehtoja sen jälkeen on vain kaksi: totaalinen antautuminen ja alistuminen tai varautuminen alueelliseen sissisotaan, kuten Norjassa tai Jugoslaviassa oli toimittu saksalaismiehityksen aikana. Sillä voitaisiin viivyttää miehitysjoukkojen etenemistä ja odottaa länsivaltojen tuloa avuksi.

Varautuminen edellytti organisoitumista ja materiaalista valmistautumista.

Suunnittelu- ja valmisteluryhmään Haahden ja Lukkarin lisäksi tuli majuri Reino Arimo. Jotta asiassa voitiin edetä, oli siihen saatava siunaus päämajan operatiivisen osaston päälliköltä eversti Valo Nihtilältä. Nihtilän valtuudet riittivät tarvittavien toimenpiteiden hyväksymiseen.

Vaihtoehtoisten skenaariokeskustelujen jälkeen Nihtilä näytti lopulta vihreää valoa. Asia ei ollut Nihtilälle uusi. Strategiapalavereissa sitä oli käsitelty jo paljon aiemmin. Nihtilä oli pohtinut vaihtoehtoisia tulevaisuuden kuvia ainakin päämajoitusmestari kenraali A.F. Airon kanssa. Nihtilä ja Airo olivat jo keväällä selvitelleet mahdollisen sissitoiminnan edellytyksiä, jos Neuvostoliitto miehittää maan – siis ennakoineet asekätkentää. Nihtilä esitteli suunnitelman Airolle ja tämä informoi valmisteluista myös ylipäällikköä, kuten jälkikäteen olemme saaneet tietää.
(Lukkari I ss 28 – 29 .Lukkari II ss. 23 – 27,  Iltasanomat ss. 28 – 29)

Suunnitelman tarkoituksena oli turvata maa sisäisten levottomuuksien sekä mahdollisten liittoutuneiden keskinäisten selkkausten varalta perustamalla aluejärjestöjen puitteissa ja suojeluskuntajärjestön piiriorganisaatiota hyväksi käyttäen  eri puolille maata salaisia ase- ja tarvikevarastoja. Kysymys oli siis sotilaallisesta varotoimenpiteestä – tosin luvattomasta.

(Suomi s. 142)

Organisoituminen

Niin muodostettiin organisaatio suojeluskuntapiireittäin. Johtoon käskettiin yleisesikuntaupseerit, jotka olivat sotilasarvoltaan pääosin majureita, osa myös everstiluutnantteja sekä muutama kapteeni. Heille määrättiin lähimmiksi avustajiksi yleensä kaukopartio- ja sissitehtävissä ollut upseeri. ”Valinnat tehtiin huolellisesti ja harkiten”, kuten asia on ilmaistu. Oulun suojeluskuntapiirissä tehtävään tuli kaukopartioluutnantti, sissi Eemil Nuutinen.

Eemil Nuutisen ja Anna-Liisa Kairisen vihkikuva. Eemilin äiti oli Ida Maria Gröhn, sukukirjan taulu 2423. Anna-Liisalla ja Eemilillä on kolme lasta: Jouko (kiinteistövälittäjä), Aila (kirjakauppias) ja Outi (FT, yliopistolehtori, Itä-Suomen yliopisto), sukukirjan taulut: 2460 - 62

Eemil Nuutisen ja Anna-Liisa Kairisen vihkikuva. Eemilin äiti oli Ida Maria Gröhn, sukukirjan taulu 2423. Anna-Liisalla ja Eemilillä on kolme lasta: Jouko (kiinteistövälittäjä), Aila (kirjakauppias) ja Outi (FT, yliopistolehtori, Itä-Suomen yliopisto), sukukirjan taulut: 2460 – 62

Paavo A. Kairinen oli Eemil Nuutisen Lanko. ”Marttisen miehet” on hänen Muistelmateoksensa asekätkentään osallistuneiden ja USA:ssa palvelleiden upseerien vaiheista. Marttisen miehet aloittivat sotamiehinä amerikkalaisissa joukoissa. Varsin nopeasti he ylenivät upseereiksi. Eläkkeelle siirtyneistä seitsemän kohosi eversteiksi. Neljästä tuli everstiluutnantteja. Sekä Korean että Vietnamin sota oli kohtalokas osalle, mm Lauri Törni menehtyi Vietnamissa. Antero Havola osallistui Korean sotaan ja johti ensimmäistä maitse Etelänavalle mennyttä USA:n retkikuntaa.

Paavo A. Kairinen oli Eemil Nuutisen Lanko. ”Marttisen miehet” on hänen Muistelmateoksensa asekätkentään osallistuneiden ja USA:ssa palvelleiden upseerien vaiheista. Marttisen miehet aloittivat sotamiehinä amerikkalaisissa joukoissa. Varsin nopeasti he ylenivät upseereiksi. Eläkkeelle siirtyneistä seitsemän kohosi eversteiksi. Neljästä tuli everstiluutnantteja. Sekä Korean että Vietnamin sota oli kohtalokas osalle, mm Lauri Törni menehtyi Vietnamissa. Antero Havola osallistui Korean sotaan ja johti ensimmäistä maitse Etelänavalle mennyttä USA:n retkikuntaa.

Valtakunnallinen johto-organisaatio muodostui seuraavaksi:

  1. Asekätkennän johtaja ja kaksi johtajan apulaista
  2. Aselinjan johtaja ja kaksi apulaista
  3. Pioneerilinjan johtaja
  4. Viestilinjan johtaja
  5. Huoltopäällikkö, jona aluksi oli kiteeläinen majuri Antero Havola
  6. Int-linjan johtaja
  7. Polttoainelinjan johtaja sekä
  8. Lääkintälinjan johtaja

(Lukkari I ss. 43 – 45)

Suojeluskuntapiirit kattava johtamisjärjestelmä syntyi kuin itsestään hajautetun sissitoiminnan mukaiseksi ilman monimutkaisia ohjesääntöjen valmisteluja. Sodassa nopeisiin ja vastuullisiin päätöksiin oppineet miehet toimivat päämäärätietoisesti ja joustavasti aikailematta.

Materiaalinen varautuminen

Huoltopäällikkö Antero Havolan tehtävänä oli selvittää aseiden ja muun materiaalin hankkiminen hajavarastointia varten. Havola tiesi ja oli havainnut, että kotiutettavilla joukoilla oli runsaasti ”kirjanpitoon merkitsemätöntä aseistusta ja muuta materiaalia”. Sitä voitiin nyt hyödyntää. Lisäksi suojeluskunnissa oli myös omaa taisteluvälineistöä.

Erityisesti Lapin sota mahdollisti merkittävän taisteluosastotasoisen materiaalin varastoinnin. Yksinkertaisesti Lapissa taisteleville joukoille toimitettiin tarpeet ylittävä määrä ammuksia ja aseita. Toimitetusta määrästä jäi ”matkan varrelle” Ouluun lähes puolet. Sieltä materiaalia jaettiin muihinkin suojeluskuntapiireihin. Pohdinnassa oli jopa massiivisen panssarivaunun kätkeminen. Sen lisäksi tarpeellinen täydennys päätettiin hankkia suomalaisista asetehtaista.

Jotta hanke pysyisi salassa, ulkopuoliset kontaktit rajoitettiin mahdollisimman vähäisiksi.

Antero Havola ehti käynnistää hankinnat, kunnes hänet kutsuttiin takaisin kenraali A. Pajarin divisioonaan, mistä Haahti oli lainannut hänet esikuntaansa.

Puolen vuoden kuluttua, keväällä -45 ,varastoituna oli aseita 35 000 sotilasta varten.

Muuta merkittävää materiaalia oli:

Räjähdysaineita n. 14 000 kg (paljastui noin puolet)

Kokonaisia viestintäjärjestelmiä kaksi kutakin piiriä kohden

Sissimuonaa noin viikon tarpeisiin (tilanteen mukaan tuore ruoka olisikin hankittu paikalliselta väestöltä)

Polttoaineita n. 0,5 miljoonaa litraa
(Kairinen s. 15 – 18, Lukkari I ss. 60 – 74, Lukkari II ss. 60 – 78, 85, Iltasanomat ss. 56 – 57)

Keskitetyn asekätkennän ohessa syntyi myös hajautettu järjestelmä (sissitoiminta perustuu samanaikaiseen keskitykseen ja hajautukseen). Ympäri Suomea ja erityisesti Itä-Suomessa kotiutetut tekivät omia kätköjään. Niistä suuri osa ei paljastunut koskaan. Sotilaskivääreistä porattiin aikanaan hirvikivääreitä. 60-luvulla kantoja ja kiviä räjäytettiin sodasta evakuoiduilla räjähteillä: salpietarilla ja TNT:llä (trotyyli). Riihen ylisiltä ja latojen alta luovutettiin vielä tällä vuosituhannella konepistooleita ja pikakivääreitä poliisille. Kätköstä peräisin on myös presidentti Koiviston käytössä sota-aikana ollut pikakivääri, Emma. Ase on nyt Sotamuseossa.

Itse olen ollut mukana alle kouluikäisenä, kun kätkettyä materiaalia hävitettiin. Oli kaunis kesäpäivä. Isäni kanssa ajoimme hevoskärryissä kuorman suolammen tai jonkun muun allikon rantaan. Kuorma kipattiin mutapohjaiseen syvään veteen. Metalli kolisi. Sinne upposi aikamoinen määrä panssarinyrkkejä. Olin siis toteamassa asekätkennän jälkimaininkeja. Pudotuspaikkaa, saatikka kohtaa, en nyt pystyisi määrittelemään pelkän muistikuvan pohjalta. Pentti Pitkänen muistaa isänsä Otto A. Pitkäsen kertoneen ilmeisesti samasta tapahtumasta.

Aseiden kätkentä lukuisiin eri puolella  oleviin piilovarastoihin tulkittiin välirauhasopimuksen vastaiseksi toimenpiteeksi. Sopimuksessa ei ollut tarkkoja määräyksiä varastoinnista.

Liittoutuneiden Valvontakomissio (LVK) edellytti, että venäläisten valvottavissa olevia varastoja sai olla vain yhdeksän.
(Visuri s. 109)

Ensimmäiset armeijaa (mm. aseiden varastointia) koskevat määräykset annettiin yleisesikunnan päällikölle, kenraali Oeschille hänen käydessään Hotelli Tornissa 15.10. – 20.10.1944 välisenä aikana. Ilmeisesti määräykset annettiin vain suullisena?

(Airo s. 50)

Airo toteaa edelleen omassa puolustuksessaan: ”Määräysten antamisessa olisi pitänyt noudattaa välirauhasopimuksen 22 artiklan mukaista menettelyä (annettava poliittiselle johdolle) ja ne olisi pitänyt antaa kirjallisena”.

Tapahtumat Oulun suojeluskuntapiirissä

Oulun suojeluskuntapiiri muodostui kaikin tavoin merkittäväksi asekätkennän eri vaiheissa. Materiaalisesti se oli merkittävin. Toiminta oli hyvin organisoitua ja tehokasta.

Asekätkennän organisoivat rajaupseeri majuri Aito Keravuori apulaisenaan luutnantti Eemil Nuutinen. Nuutinen oli kaukopartiomies ja rajasissi. Hänen sota-aikaiset tehtävänsä olivat olleet Uhtuan suunnalla, missä hän oli myös haavoittunut.

Mutta sinne oli myös pesiytynyt ”Juudas”

Helmikuussa 1945 päämajassa ryhdyttiin keskustelemaan kätköjen purkamisesta. Tilanne oli ristiriitainen. Neuvostoliiton sotilaallinen uhka oli väistynyt, mutta toisaalta huhut äärivasemmistolaisten kumouksellisesta toiminnasta olivat tulleet tilalle. Ongelmallista oli myös, miten voitaisiin toimia salaisesti. Sitten Oulussa alkoi tapahtua.

Pohjois-Suomen alueella oli jo julkinen salaisuus, että eri paikkakunnilla on asekätköjä. Asiaan ei puututtu. SKDL tosin yritti sitä, mutta esimerkiksi löydetyt sotilasvaatteet eivät vakuuttaneet.

Vapun tienoilla poliisi ilmoitti Keravuorelle, että sotamies Lauri Kumpulainen, joka oli toiminut kuljetustehtävissä, oli tavattu myymässä kätköistä evakuoimiaan säilykkeitä Oulussa. Poliisin mukaan mustan pörssin kauppa oli kiusallisen mittavaa. Asekätkijät puuttuivat toimintaan. Kumpulaiselle asetettiin ansa Iissä olevalle varastolle. Tämän onnistui kuitenkin paeta apumiestensä kanssa.

SKDL:än kuuluva Kumpulainen päätti tehdä ilmiannon. Hän aikoi sitä ennen kuitenkin hyötyä itse tilanteesta mahdollisimman paljon kiristämällä esimiehiään. Apuriensa välityksellä hän vaati 500 000 markkaa. Kun siihen ei suostuttu, vaatimus laski 300 000 markkaan. Mutta siihenkään ei suostuttu. Haahden johdolla päätettiin ottaa riski kiinni jäämisestä.
(Kairinen s. 21, Lukkari I ss. 212 – 217,  Lukkari II ss. 212 – 217, Iltasanomat s. 50)

SKDL:n Oulun piirin kautta ilmoitus meni valvontakomission Oulun toimistoon. Kumpulainen kertoi kätköjen sijainnit, lukuun ottamatta Iin kätköä, jota hän aikoi vielä hyödyntää omassa ”liiketoiminnassaan”. Siinä hän ei onnistunut, koska Nuutinen kumppaneineen ehti purkaa kätkön.

Valvontakomissio vaati asian nopeaa selvittämistä. Varustautumisen ymmärrettiin kuitenkin olevan varotoimenpide, jonka puolustukselliset motiivit komission länsimaiset upseerit kyllä sisimmässään hyväksyivät. Sen sijaan suomalaiset kommunistit vaativat maan hallitukselta kovia toimia, rikostutkintaa ja rangaistuksia kaikkein ylintä sotilasjohtoa myöten maan- ja valtiopetoksellisesta toiminnasta (ts. vallankaappauksen valmistelusta!).

Valvontakomissio etsintäkuulutti Keravuoren epäiltynä ”puolustusvoimien materiaalin varastamisesta”. Päämaja kehotti Keravuorta poistumaan nopeasti maasta. Hän hävitti kaiken asekätkentää koskevan aineiston ennen kuin lähti Ruotsiin.

Paasikiven hallituksen sisäministeri Yrjö Leino, SKP:n puoluehallituksen jäsen, teki asekätkennästä − ”suoranaisesta aseellisesta, taantumuksellisesta väkivaltayrityksestä” – selkoa eduskunnalle sotasyyllisyysasian yhteydessä heinäkuussa -45 pyrkien kytkemään nämä kaksi asiaa yhteen. Syyskuussa hän esitti valtioneuvostolle: ” On olemassa laaja taisteluorganisaatio, jolla on käytettävissään aseita, joita voidaan käyttää nykyistä suuntausta vastaan. Menee maan ulkopuolelle – Ruotsiin, Saksan lähetystöön. Venäläiset tietävät asian.”
(Paasikivi I ss. 210 – 211)

Eemil Nuutinen pidätettiin syksyllä 1945. Kuulusteluissa hän kielsi kaikki syytökset. Hän ei kertonut mitään alaistensa toiminnasta. Kuulustelut jatkuivat taukoamatta useita vuorokausia. Kuulustelijat vaihtuivat, uudet virkeät tulivat väsyneiden tilalle – kuulusteltavalle ei annettu mahdollisuutta lepäämiseen. Väsyttäminen ei tuottanut tuloksia. Eemil kirjoitti langolleen Amerikkaan: ” Eivät saaneet minua ansaan, vaikka yrittivät viikon yötä päivää.”
(Kairinen s. 25)

Tutkinta

Säädösten mukaan puolustusvoimien sisäisen tutkinnan yksikölle olisi kuulunut selvittää hajavarastoinnin tarpeellisuus ja päätöksenteko. Sisäministeri Yrjö Leinon vaatimuksesta tutkinta annettiin kuitenkin Valpolle. Armeijan valvontayksikkö lakkautettiin. Tutkintaa varten perustettiin myöhemmin vielä erillinen sisäministeriön tutkintaelin. Idea oli Kekkosen.

Leino kirjoittaa muistelmissaan SKP:n tavoitteiden onnistumisesta ”Koko Valpo oli saatava kommunistisen puolueen valvontaan, sillä silloin sillä olisi käsi kansakunnan elinhermolla.” Mutta, ” SKP teki Valpo-seikkailullaan karhunpalveluksen itselleen. Sen valtaaminen onnistui helposti, mutta sitten ei ollutkaan taitoa käyttää sitä hyväksi oikealla tavalla – ei minulla sen paremmin kuin muillakaan kommunisteilla.” (Leino s. 135)

Valtiollinen poliisi (Valpo) oli perustettu vuonna 1938 jatkamaan Etsivän Keskuspoliisin toimintaa.  Vuoden 1945 alussa kommunistinen sisäministeri Leino ja valvontakomission johtaja Andrei Ždanov suunnittelivat ja päättivät Valtiollisen Poliisin organisaation, roolin, tehtävien sekä toiminnan päämäärien totaalisesta muuttamisesta. Päällikön lisäksi kaikki osastopäälliköt erotettiin. Uudeksi päälliköksi tuli äärivasemmistoa lähellä ollut Otto Brusiin. Pääosin myös muu henkilökunta korvattiin vakaumuksellisilla kommunisteilla. Palvelukseen otettiin lähes sata henkilöä, joilla oli vankeustuomioita eri rikoksista. Tuomio oli langetettu usein maan- tai valtiopetoksista; ylimmästä päällystöstä kolmasosalla oli tämä rangaistus. Tämä oli mahdollista, koska Valpossa ei ollut pysyviä virkoja vaan  nopeasti vaihdettavia toimia.
(Simola ss. 250 – 254, Leino ss. 129 – 134)

Syntyi ”Punainen Valpo”. Mikä sen todellinen tehtävä oli ja mihin tavoitteeseen pyrittiin, ei vaatine juuri mielikuvitusta.

Valpossa kehitettiin välittömästi teoria upseerien salaliitosta. Sotilaallinen varautuminen sai uudenlaisen näkökulman, mikä myöhemmin laissa on kirjattu muotoon: ”aseellisen toiminnan valmisteleminen” (= valtiopetos). Kyseessä ei ollut väärintulkinta, vaan tarkoituksellinen asioiden vääristely. Voidaan perustellusti väittää, että totuus sai väistyä ideologisten tavoitteiden tieltä.  Valposta toimitettiin sisäministeri Leinolle tekaistu oikeistosalaliiton suunnitelma, jossa hahmoteltiin länsimielistä hallitusta ”Suomen vastarintaliikkeen organisaatio”.
(Leino ss. 249 – 254, Rentola  s.161)

Äärivasemmisto pyrki kiivaasti osoittamaan jutun pääsyylliseksi kenraali A.F. Airon. Mukaan yritettiin kytkeä myös puolusvoimain komentaja Heinrichs sekä mm. ministeri Hillilä.  ”Asekätkentä on upseerien johtamana salaliitto, johon maan taantumukselliset piirit olivat yhtyneet”.
(Airo s. 27)

Todennäköisesti alkuperäinen  Ždanovin strategia oli ollut aseiden keskittäminen muutamaan harvaan ääriainesten valvomaan paikkaan, jolloin nopea joukkojen varustaminen olisi ollut mahdotonta. Nyt strategiaksi oli otettava sotilasjohdon uskottavuuden sekä yleisen moraalin murskaaminen. (Vrt. Sun Tzu s. 73)

Airo kirjoittaa kirjassaan Puolustustaisteluni v. 1947 seuraavaa:

”Tutkintaelimen kuulustelijain kuulusteluissa kävi selvästi ilmi, että oli konstruoitu määrätynlainen suunnitelma vastarintaliikkeestä ja kuulustelijat pyrkivät määrätietoisesti laatimaan kuulustelupöytäkirjansa siten, että niihin jatkuvasti saatiin uitetuksi sopivia osia näistä heidän suunnitelmistaan.”
(Airo ss. 27 – 29)

Kuulustelupöytäkirjoista ei tullut ymmärrettäviä. Lauseet olivat sekavia.

”Kun kuulustelijat kirjoittavat pöytäkirjat sitä sotilassanastoa käyttäen, joka yhtenä sekasotkuna kiertää kuulustelijan päässä, muodostuu niistä asiakirjoja, jotka sellaisenaan eivät ole uskottavia tai ne osoittavat kuulusteltavan tärähtäneeksi”.

Airo kirjoitti muistiot kuulusteluistaan ja toimitti yhteenvedon viranomaisille ”saattaakseni asiat edes jonkinlaiseen järjestykseen ja osoittaakseni, ettei järkeni nyt sentään vielä kokonaan ole sammunut, vaikka pöytäkirjoista sen käsityksen saisikin”.
(Airo s. 32)

”Vaikeneva Kenraali” oli pidätettynä ja eristettynä lähes kolme vuotta aiheetta. Hänet laskettiin lopulta vapaalle jalalle nostamatta edes syytettä.

Paikallisiksi tutkijoikseen Valpo värväsi ns. ”luotettavia miehiä”. Pätevyysvaatimuksena oli jäsenkirja. Moni kuulustelija oli entinen rintamakarkuri tai vanki; ”uusi aika on koittanut”.

Ilmiannot yleistyivät. Useinkaan ne eivät johtaneet edes kuulustelupöytäkirjan laatimiseen. Suurin osa paikallisista ilmiannoista tehtiin kateudesta tai kosto mielessä. Maan demokraattisista rakenteista ja sivistyksestä johtuen emme luisuneet kuitenkaan mielivaltaisuuteen ja yleiseen epävarmuuteen. Muistan, kun meilläkin kävi mustiin nahkatakkeihin pukeutuneita miehiä ja, miten ahdistunut ilmapiiri oli tuvassa. En tosin silloin ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

Laki aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa (24.1.1947)

Asekätkennästä keskusteltiin lukuisia kertoja eduskunnassa. Oikeusministeri Urho Kekkonen tuomitsi radiopuheessaan jyrkästi asekätkennän. ”Toiminnan johtajat on tuomittava ankariin rangaistuksiin”. Kekkosella oli ehdoton näkemys siitä, että päämajan korkein johto on ollut mukana hankkeessa, kuten Paasikivi toteaa 22.6.1945.

Mutta maassa ei ollut lakia, jonka perusteella olisi voitu aloittaa oikeudenkäynti.

Oli säädettävä taannehtiva eli retroaktiivinen laki sotasyyllisyyslain tapaan. Näin takautuvasti voitiin nostaa syyte ja tuomita henkilö teoista, mitkä itse tekohetkellä eivät olleet tuomittavia. Tällainen laki on länsimaisten oikeusperiaatteiden vastainen (Montesquieu: vallan kolmijako). Lain valmistelu kesti kauan. Pekkalan hallitus antoi vasta elokuussa 1946 eduskunnalle esityksen ”laiksi aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa”. Lakiesityksen mukaan asekätkentään osallistuneita voitiin rangaista enimmillään kuuden vuoden kuritushuonetuomiolla. Lain perusteluissa mainitaan: välirauhan sopimusta vastaan tehty rikkomus (huom. Airon kommentti asiasta), yleisten lakien rikkomus ja jopa valtiopetoksen valmistelu. Laki säädettiin, kuten sotasyyllisyyslakikin, taannehtivasti voimaan tulevaksi.

Eduskunta käsitteli lakia kolmasti. Lopulta se pakotettiin lain säätämiseen. Käsittelyn aikana kommunistinen lehdistö vaati, että syyllisille on langetettava kuolemantuomiot.

Ensimmäisenä oikeusasteena lain nojalla nostettavia syytteitä käsiteltäessä oli Sotaylioikeus.

Syytteet ja päätös

Eemil Nuutisen syyte Sotaylioikeudessa kuului seuraavasti:

”Sotaylioikeuteen helmikuun 7,10,11 ja 13 päivänä 1948 antamassaan syytekirjelmässä ja juttua Sotaylioikeudessa käsiteltäessä syyttäjä Mela on lausunut, että sitten kun Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä syyskuun 19 päivänä 1944 tehdyn välirauhasopimuksen jälkeen Päämajasta käsin oli ryhdytty salassa maan hallitukselta ja sille vastuunalaiselta ylimmältä sotilasjohdolta kätkemään eri puolille maata sotatarvikkeita sekä muodostamaa sotilaallisesti järjestettyjä elimiä ja osastoja, joiden tarkoituksena oli ollut ryhtyä aseelliseen toimintaan kätkettyjä sotatarvikkeita käyttäen, oli laaditun suunnitelman mukaan Oulun suojeluskuntapiirin, josta sittemmin muodostettiin Oulun sotilaspiiri, mainittua toimintaa järjestämään ja valmistelemaan komennettu toiseksi yleisesikuntaupseeriksi myöhemmin tuntemattomaan paikkaan, ilmeisesti ulkomaille poistunut majuri Aito Keravuori, joka oli lokakuun alkupäivinä tapahtuneen saapumisensa jälkeen kerrotussa tarkoituksessa ottanut välittömiksi apulaisikseen ja aseiden ja muiden tarvikkeiden kätkijöiksi ynnä muihin tehtäviin eräitä henkilöitä (yhteensä 37 henkilöä). Suostuttuaan osallistumaan Eemil Nuutinen oli aseellisen toiminnan järjestämistä varten joulukuussa 1944:

  1. suorittanut asekätkentään liittyvää tiedustelutoimintaa Oulun kaupungissa ja
  2. osallistunut samoin Oulussa erään toisen henkilön kanssa kätkettävien sotatarvikkeiden lajitteluun ja pakkaukseen sekä tammikuussa 1945
  3. osallistunut käytettyjen sotatarvikkeiden siirtoon noin 10 kilometriä Oulusta Muhoksen tien varrella olleesta kätköpaikasta Ouluun

Sen vuoksi syyttäjä Mela on aseellisen toiminnan luvattomasta valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa tammikuun 24 päivänä 1947 annetun lain 1 §:n 1 momentin nojalla vaatinut rangaistusta kaikille syytetyille, lisäksi Nuutiselle 4 kohdan nojalla.

Päätös annettiin marraskuussa 1948.  Sotaylioikeus hylkäsi kaikilta osin syytteet Eemil Nuutista sekä useita muita kohtaan.

Syyttäjä valitti Sotaylioikeuden päätöksistä Korkeimpaan Oikeuteen.  Langettavat päätökset tulivat 1488 henkilölle viisi vuotta Oulun kätkennän paljastumisesta 15.3.1950. Tuomiot vaihtelivat 1kk vankeutta – 6 vuotta kuritushuonetta (mikä tuli Haahdelle). Suurin osa tuomioista muunnettiin ehdollisiksi.

Eemil Nuutisen KKO tuomitsi syylliseksi aseellisen toiminnan luvattomasta valmistelusta 2 kuukaudeksi vankeuteen, mikä rangaistus oli ehdollinen 3 vuoden ajaksi lukien marraskuun 14 päivästä 1948.

Oikeudenkäynnin kuluessa kansalaisten mielikuva tapahtumista kehittyi sen mukaan, mitä lehteä kukin luki. Kommunistinen lehdistö maalasi kuvan upseeriston johtamasta salaliitosta, johon ”taantumuspiirit” olivat liittoutuneet. Porvarilliset ja sosialidemokraattiset lehdet esittivät asian todellisemman laidan, varautumisen. SKDL:n Vapaa Sana julkaisi käännöksen Pravdan tulkinnasta:  ”Kenraaliluutnantti Airoa, keltakasvoista ryppyistä kääpiötä, joka nyt esiintyy oikeudessa tahallisen köyhässä asussa, tummansinisessä vetoketjupuserossa, suunniteltiin diktaattorin paikalle. Vilkkaasti punottu salaliitto peitti koko maan.”
(Lukkari I ja II s. 268)

Muistelmien mukaan Airolla oli ruudullinen metsätyöläisen sarkapusero, pussihousut ja lapikkaat, “mikä aiheutti oikeussalissa ahdistavan tunnelman”. Valpon kuulustelijat olivat repineet kenraalin kaikki arvomerkit, minkä johdosta Airo ei suostunut enää käyttämään sotilaspukua. Läsnä olleet venäläiset sotilashenkilöt yrittivät katsella häpeissään ja kiusaantuneina muualle.

Oliko varautuminen tarpeellista?

Ote evl. Haahden puolustuspuheenvuorosta Sotaylioikeudessa:

” Mutta jos kaikesta huolimatta tällainen tilanne olisi syntynyt ja maan laillinen hallitus olisi käskenyt maata puolustamaan, keneltä olisi vaadittu suunnitelmat, miten toimia? Tietenkin operatiiviselta osastolta, joka sitä varten oli olemassa. Ketä olisi syytetty laiminlyönneistä, jos valmius olisi ollut olematon? Tietenkin operatiivista osastoa, jonka tehtäviin kuuluu siitä vastata. Ohjesäännön mukaan jokaisen johtajan tulee tietää että empiminen ja toimettomuus on monin verroin pahempaa kuin erehtyminen keinojen valinnassa.”

Välirauha oli tehty syyskuun alussa. Neuvostojoukot miehittivät kuitenkin syys-lokakuussa suurelta osin Suomussalmen, Kuusamon ja myös osia Inarista. Puna-armeijan partioita havaittiin pitkällä sisämaassa. Vaatimuksista huolimatta venäläisten toiminta lakkasi vasta keväällä -45, kun viimeiset joukot poistuivat Ivalosta.

Kenraalieversti Ždanov oli junaillut Viron liittämisen Neuvostoliittoon vuonna 1940. Vestigia terrent – jäljet pelottivat, mikä ”Stalinin perintöprinssin” tehtävä Suomessa oli.

Tsaarinajalta periytyvän doktriinin mukaan Venäjän ainoa turvallinen raja on sellainen, jonka kummallakin puolella on venäläistä varusväkeä.
(Tarkka s. 76)

Arvo ”Poika” Tuominen, jolla oli läheiset suhteet NKP:hen, kertoi eversti Nihtilälle 50-luvun alkupuolella venäläisten suunnitelmista. Varmojen lähteiden mukaan Neuvostoliitto oli suunnitellut miehittävänsä Suomen aselevon jälkeen. Tuomisen mukaan tietoisuus asekätkennästä esti suunnitelman toimeen panon.
(Lukkari I ss. 298 – 301)

Tuominen oli todennut ykskantaan: ”Asekätkentä pelasti Suomen.”

Kommunistien tavoite ns. ”Vaaran Vuosina” kiteytyi Hertta Kuusisen Messuhallissa pitämässä puheessa 1948: ”Tšekkoslovakian tie on myös  meidän tiemme” ja ”Työväestön tulee valmistautua samanlaiseen toimintaan kuin Tšekkoslovakiassa on tapahtunut”.
(Kairinen s. 130, Leino s. 254)

Juhani Suomen mielestä Kuusista on tulkittu väärin. Suomen mielestä Kuusinen lähinnä puolustelee Prahan tapahtumia. Leino puolestaan on määritellyt ilmaisun ”taistelusignaaliksi”. (Suomi s. 359, Leino s. 255)

Päivää ennen Tšekkoslovakian miehitystä  Hertta Kuusinen oli syyttänyt Oslossa pohjoismaisia kommunistisia puolueita, etteivät ne olleet puolustaneet riittävästi Neuvostoliiton tavoitteita erityisesti Suomeen ja Tšekkoslovakiaan nähden. ”Moskova vaatii, että pohjoismaiset kommunistipuolueet tietyissä tilanteissa antavat tukensa Suomen ja Tšekkoslovakian täydelliselle liittämiselle Neuvostoliittoon.”

Ville Pessi puolestaan esitti SKP:n 30-vuotisjuhlassa: ”Uudet kansandemokratiat ovat osoittaneet, että kommunismi voidaan panna toimeen muutenkin kuin klassillisella tavalla, jota Venäjällä käytettiin”. Paasikivi kuunteli radiosta puhetta ja totesi: ”Tämä on myös Suomen kommunistien päämäärä. Hirmuista kieroutta”
(Paasikivi I s. 649)

Piispa Malmivaara sekä kenraalit Haaksalo ja Sihvo ovat kertoneet, miten näkyvää kumouksellinen liikehdintä oli. Esimerkiksi keväällä – 48 Malmivaara oli tulossa junalla Helsinkiin. Junassa oli satoja miehiä, jotka kertovat avoimesti, että heillä oli aseita ja jotka uhosivat, että ”kohta maassa rupeaa tapahtumaan”.
(Lukkari II ss. 295 – 297)

Paasikiven huoli kasvoi: ”Kommunistien tarkoitus näyttää olevan sama kuin Balkanin maissa.” Esimerkiksi Unkarissa johtoon oli noussut ”oma Stalin” Mátyás Rákosi. Salaisen poliisin terrori ja poliittiset vainot kohdistuivat laajasti unkarilaisiin perheisiin. Yöllinen ovikellon soitto merkitsi yleensä sitä, että joku perheen jäsenistä katosi lopullisesti.

SKP:n ääriainekset näkivät puolustusvoimat ja poliisin pahana esteenä vallankumoukselle, mikä oli keskeinen puolueen oppi. Ne oli saatava ”kansanvaltaiseen” kontrolliin (so. SKP) tai tehdä kykenemättömiksi.

Helsingissä poliisikomentaja Gabrielson havaitsi, että liikkuva poliisi kokoaa asevarastoja. Sen henkilöstö oli muuttunut vuodessa kommunistiseksi samalla tavalla kuin Valpo. Lyhyessä ajassa siitä oli eronnut tai erotettu runsaasti miehistöä ja tilalle oli otettu 1400 jäsenkirjan omistavaa SKP:läistä Leinon ohjeiden mukaan. Paasikivi antoi Sihvolle ja Helsingin poliisikomentajalle ohjeet voimakkaista varotoimenpiteistä. Gabrielsonin määräyksestä poliisien aseet koottiin Suurkirkon kryptaan.

Liikkuvan poliisin apulaispäällikkö kommunistinen Eero Hautojärvi vaati aseiden palauttamista. Sen sijaan poliisi asetettiin täyteen valmiuteen. Vartiointia ja sotilaallista valmiutta lisättiin mm. presidentin asunnon tuntumassa Helsingissä. Kadettikoulussa otettiin kovat patruunat esille. Hyrylässä muodostettiin väliaikainen taisteluosasto.
(Kanninen ss. 104 -105)

Leino pyysi valmiustoimenpiteiden peruuttamista. Paasikivi oli ehdoton: ”Minä sanoin (Sihvolle), että se ei tule kysymykseen. Armeijan valmiutta tulee vahvistaa, jos siinä on vielä jotain tehtävissä. Leinolla ei ole valtuuksia antaa määräyksiä puolustuslaitokselle, vaan presidentti on ylipäällikkö.” Koko tämän operaation ajan Leino oleskeli Moskovassa.
(Kairinen s.130, Seppinen s. 152, Paasikivi II ss. 48 – 49, 131, Lukkari II ss. 295 – 297, Kanninen ss. 104 – 105)

Yrjö Leino kirjoittaa muistelmissaan: ”Minulta on usein tiedusteltu, miksi ei SKP syksyllä 1944 rynnännyt täyteen valtaan ja muodostanut kommunistista diktatuuria, sillä olosuhteethan olivat silloin otollisimmat kuin koskaan aikaisemmin – ja myös myöhemmin. Puolueessa oli kyllä sellaisia, jotka tähtäsivät kaappauksen toimeenpanoon sekä silloin että myöhemminkin. Nämä perustivat suunnitelmansa siihen, että kaappauksen ja diktatuurin tukena tulisi olemaan neuvostoarmeija, jonka piti miehittää maa.
(Leino ss. 33 – 34)

Neuvostoliitto ei halunnut vaarantaa kuitenkaan sotakorvausten saantia.
(Visuri s.153)

”Miksi ette vallnneet Suomea” kysyi Jugoslavian kommunistijohtaja Tito neuvostojohtaja Stalinilta vuonna -45: ”Otimme liikaa huomioon amerikkalaiset” vastasi ”Punainen Tsaari”.
HS, Rentola s. 142)

Washingtonissa ulkopoliittinen aivoriihi oli määritellyt Yhdysvaltain perustavoitteeksi itsenäisen Suomen. Mannerheimille oli välitetty tieto, miten amerikkalaiset suhtautuvat maamme tulevaisuuteen. USA:n Ankaran suurlähettiläs Steinhardt oli luvannut Suomen suurlähettiläälle: ”Täysin tietoisena siitä, mitä venäläismiehitys merkitsisi, Yhdysvallat estää sellaisen kehityksen.”
(Rentola s. 109, Mannerheim ss. 462 – 463)

Mannerheim jatkaa:

”Neuvostoliitto oli lisännyt (kesällä -44) meitä vastaan olevia sotavoimia vielä kolmellakymmenellä divisioonalla, kahdella tuhannella panssarivaunulla ja raskaalla tykistöllä. Venäläisille oli paha pettymys, että nämä joukot – niistä osa Baltian rintamalta irrotettuja –  eivät ehtineet Peipsijärven ja Propetin soiden välillä suuroffensiiviin. Juuri tämä vaikutti ratkaisevasti, että Baltian maissa oleva saksalaisarmeija säästyi tuholta ja että venäläiset ja angloamerikkalaiset joukot eivät joutuneet kohtaamaan toisiaan vieläkin lännempänä kuin tuo kohtaus tosiasiassa tapahtui. Alun perin venäläiset lienevätkin laskeneen, että Karjalan kannakselle keskitetty mahtava voimaryhmä olisi yksinään pakottanut meidät alistumaan”. Toisin kävi.

Suomalaisten ankara vastarinta pysäytti venäläisten hyökkäyksen Tali-Ihantalaan. Puna-armeijan  menetykset olivat viimeisimpien tietojen mukaan 26500 henkeä. Ilomantsissa tuhottiin kaksi divisioonaa. Myös siellä hyökkäys pysähtyi.
(Rentola ss. 118, 119, 126)

Saksan Keskinen Armeijaryhmä (Heeresgruppe Mittel) murtui ja tuhoutui lähes täysin 22.6.1944 alkaneessa venäläisten ylivoimaisessa hyökkäyksessä. Hyökkäys on sotahistorian massiivisin: yli kaksi miljoonaa miestä, 4000 panssarivaunua, 24 000 tykkiä sekä 6000 lentokonetta. Puna-armeijan joukot marssivat Puolaan elokuun alussa. Rintaman murtokohta oli 300 km leveä. Tunkeutuminen Itä-Preussiin ei kuitenkaan onnistunut.

Saksan Pohjoinen Armeijakunta (Heeresgruppe Nord) operoi Baltiassa aina Leningradiin saakka. Keskeisenä tehtävänä sillä oli estää Neuvostoliiton laivaston toiminta Itämerellä. Suomen ja Neuvostoliiton välirauha tehtiin 19.9.1944. Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen valmistelun Pohjoista Armeijakuntaa vastaan14.9.1944. Tallinnan offensiivi käynnistyi 17.9.. Marraskuussa saksalaisjoukot saarrettiin kahteen mottiin. Taistelut eivät päättyneet.

Jos suomalaisten puolustus Karjalassa olisi murtunut, olisi Saksan Pohjoinen Armeijakunta voitu saartaa ja tuhota Suomen rintamalta siirrettyjen lisäjoukkojen avulla. Tämä on saattanut hyvinkin olla Stalinin strategia. Joukot olisi jopa mahdollisesti suoraan siirretty Suomenlahden yli Baltiaan. Itämeren herruus oli välttämätöntä. Sen jälkeen tie länteen olisi ollut lavea. Todennäköisesti ehdoton antautuminen, jota oli vaadittu aiemmin Suomelta, olisi johtanut samaan lopputulokseen.

Sodan jatkuminen maaliskuusta loppukesään ja suomalaisten kestävyys Kannaksen taisteluissa vaikuttivat siis merkittävästi siihen, että puna-armeija ei ehtinyt valtaamaan suurinta osaa Keski-Euroopasta. Neuvostoliitolla oli kiire länteen. Se ei se voinut sitoa joukkoja Suomen rintamalle hyökkäyksen pysähdyttyä – puhumattakaan kommunistien tuesta. Rauha syntyi. Itsenäisyys säilyi.

Itä-Euroopan maat eivät puolustautuneet, vaan käytännössä ottivat avosylin vastaan neuvostojoukot paikallisten kommunistien tuella ja antautuivat ilman mitään vastarintaa.

Suomessa asekätkentä oli muuri, joka esti vastaavan intervention. Kenraali Airo puolestaan oli lukko muurissa, joka kesti murtumatta. Kolme vuotta hän oli eristettynä yksin sellissään ja kohtelu oli täysin epäinhimillistä. ”Minulta riistettiin pois kaikki ns. vangin oikeudet – lääkärinhoito mukaan luettuna. .. Eräs tutkintaelimeen kuuluva henkilö minulle ilmoittikin, että vastaavissa oloissa olisi jo tullut hulluksi. Ilmoitin, että minulla on niin yksinkertaisesti juokseva järki, ettei se sekoa…”.
(Airo s. 37)

Jos Airo olisi murtunut ja allekirjoittanut kuulustelijoiden valheelliset hypoteesit, luottamus maan ylimpään poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon olisi romahtanut. Johtajuuden ja moraalin kato olisivat mahdollistaneet Ždanovin ja äärikommunistien tavoitteiden  toteuttamisen. Andrei Ždanov joutuikin luopumaan pyrkimyksistään ja toteamaan, että suomalaisten puolustustahto piti.

Arviointia

Miksi asekätkentä oli ”tabu” vuosikymmeniä, eikä sitä ja ”Vaaran Vuosia” ole kovinkaan avoimesti käsitelty?

Ensinnäkin:

Suomen suhde Neuvostoliittoon oli ja on ollut  ”Nuoralla tanssia vapain kuvioin”, kuten professori Markku Kuisma kirjassaan: Venäjä ja Suomen talous toteaa. Pääkoreografina toimi presidentti Kekkonen vv. 1956 – 1981. Mitään sellaista ei saanut sanoa tai tehdä, joka olisi tulkittu harjoitetun ulkopolitiikan vastaiseksi.

Itsesensuuri sai merkittävät mittasuhteet.

Ennen presidenttikauttaan Kekkonen oli useiden hallitusten pääministeri. Hän oli oikeusministerinä marraskuusta -44 maaliskuuhun -46, kun asekätkennän tutkinta ja lainvalmistelu olivat kiihkeimmillään. Asekätkentä- ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntien selvittely olisi väistämättä nostanut keskusteluun Kekkosen toimet ministerinä. Presidenttiä ei sopinut arvostella edes välillisesti. UKK:ta arvostelivat julkisuudessa vain harvat oikeistopoliitikot.

Suomen Kuvalehden haastattelussa 15.6.-79 puhemies Virolaiselta kysyttiin miksi kokoomus ei päässyt hallitukseen. ”En voinut kertoa, mitä UKK oli sanonut minulle kokoomuksesta, vaan sanoin että tähän vaikuttivat niin sanotut yleiset syyt”. Kekkonen suuttui tästä kommentista ja esitti julkisesti ankarat moitteet Virolaiselle. Asiasta nousi koko kesän jatkunut kohu (Finlandisierung). Kauppalehti meni todella pitkälle. Lehti esitti pääkirjoituksessaan: ” Puhemies Virolaisen tulee syksyllä pyytää eduskuntaa arvioimaan, nauttiiko hän enää eduskunnan luottamusta”.
(Virolainen ss. 42 – 49)

Kekkonen – kuten Paasikivi – korosti sitä, kuinka välttämätöntä oli omaksua uudenlainen asenne ulkopolitiikkamme peruskysymykseen: suhde Neuvostoliittoon. Kekkos-tutkija Suomi kirjoittaa: ”Suhde suureen naapuriin hallitsi hänen (Kekkosen) ajatteluaan ja kannanottojaan jopa siinä määrin, että hänellä oli taipumus tarkastella muitakin kysymyksiä sen näkökulmasta”.
(Suomi s. 472).

Myös Tehtaankadun lähetystöstä iski sensuuri. Yrjö Leino oli saanut muistelmansa ”Kommunisti sisäministerinä” valmiiksi 1958. Lähetystössä säikähdettiin. Pelättiin dramaattisia paljastuksia kommunistien ja venäläisten juonitteluista. Lähetystösihteeri otti yhteyttä toisaalta pääministeri Fagerholmiin ja toisaalta professori Kustaa Vilkunaan, joka hoiti Kekkosen yhteyksiä lähetystöön. Lähetystön vaatimuksesta muistelmien julkaiseminen estettiin. Painetut kirjat (12500 kpl.) poltettiin. Muistelmat julkaistiin vasta  1990-luvulla Neuvostoliiton romahdettua.
(Tarkka ss. 39 – 40)

Toiseksi:

1960- luvun lopulla alkoi nuorison radikalisoituminen Taisto Sinisalon johdolla synnytetty äärivasemmistolainen liike identifioitui, kuten he itse määrittelivät itsensä ”luokkakantaisiksi” tai ”terveiksi” voimiksi. Taistolaiset vaikuttivat monella tavalla maamme yleiseen ilmapiiriin aina 1980-luvulle saakka. Vasemmistolaiset toimittajat valtasivat sankoin joukoin  television, radion ja lehdistön. Tiedotus ja tiedon välitys oli myös sen mukaista. Esimerkiksi Kansan Uutisissa oli äärikommunistien politrukki valvomassa lehden linjaa ja kirjoittelua.

Sosialistinen opiskelijaliike hyväksyi Tšekkoslovakian miehityksen -68. Vähäisinkin ”neuvostovastaisuus” tuli paljastaa ”rauhaa rakastavien voimien” vastaisena. Taistolaisnuorukaiset hakeutuivat samanaikaisesti aktiivisesti RUK:hon saadakseen johtajakoulutusta vallankumouksen varalta (oman kurssini aikana tutustuin mm. tulevaan ASS:n puheenjohtajaan Risto Uljakseen). Tiedonantaja-lehden toimittajana työskennellyt Anssi Sinnemäki on kirjoittanut, että ilmapiiriä muokattiin väkivaltaisten ratkaisujen ja terrorismin hyväksymiselle. ”Terrorismi oli osa ajan henkeä.”

Kolmanneksi:

Suomessa Neuvostoliiton painostuksesta ja äärikommunistien sekä Valpon avustuksella oli ajettu läpi länsimaisen oikeusjärjestelmän vastainen laki. Retroaktiivinen lainsäädäntö perustuu poliittisen oikeuden käynnin mahdollistamiseen.

Toimittiin siis samalla tavalla kuten Ranskassa Vichyn hallitus oli toiminut saksalaismiehityksen aikana. Gosta Gavras on käsitellyt näitä teemoja elokuvissa ”Tunnustus” ja ”Hälytystila”. Taannehtiva kriminalisointi on kielletty Suomen perustuslain 8 §:ssä. Voi olla, että syvälle kansakunnan sieluun jäi vääristä tuomioista kollektiivinen trauma ja häpeä.

Häpeä on ollut mahdollisesti myös vastakkaista: Tarkka s. 464 ” … talvisota, jatkosodan loppuvaihe ja asekätkentä. Niitä kaikkia suomettuneessa Suomessa kuului häpeillä, mutta ne ovat voineet jättää Neuvostoliitossa jonkinlaisen muistijäljen, ehkä jopa jonkin asteista kunnioitusta.”

Asekätkentää koskenut tutkinta- ja oikeusprosessi oli alusta loppuun vääristynyt ja kommunistien tarkoitusperien mukainen.  Länsimainen oikeus syrjäytettiin vieraan valtion painostuksesta. Ne, joiden tavoitteena oli laillisen valtiojärjestyksen muutos, projisoivat tavoitteensa niiden syyllisyydeksi, jotka halusivat varmistaa maan itsemääräämisen ja olemassa olon. Osittain he siinä onnistuivatkin mm. Vapaan Sanan kirjoittelun avulla.

Kenraali Ermei Kanninen totesi Neuvostoliiton romahdettua: ”Meillä oli sodan jälkeen pitkään vaihe, jolloin liikekannallepanovalmistelut ja niin ollen myös operatiiviset suunnitelmat olivat kiellettyjä. Olisimme tehneet hirmuisen virheen, ellei salaista suunnittelutyötä olisi jatkettu. Kaikki suunnittelu sotaa varten on aina salaista. Nyt se salattiin poliitikoilta ja eräiltä esimiehiltä.”
(Kanninen s. 130)

Eli, jos hajautettua varustautumista olisi tehty, aseet olisivat olleet muutamassa keskitetyssä varastossa. Mikäli Suomi olisi joutunut samanlaisen uhkan kohteeksi,

mikä kohtasi Itä-Euroopan maita, puolustusjoukkojen liikekannallepano olisi myöhästynyt pahasti. Olisiko aseita edes annettu sotilaille – itse asiassa ne olisivat todennäköisesti olleet äärikommunistien käsissä.

”Ettemme olisi kuin lampaat …”

Oikeusvaltion periaate on sanottu Paavalin kirjeessä roomalaisille:

” Sillä, kun pakanat, joilla ei ole lakia, luonnostaan tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei ole lakia, ovat itse itsellensä laki”.

Demokratia ja oikeudenmukaisuus ovat siis mahdollisia vain siitä syystä, että yhteisön jäsenet ovat itsellisiä. Samalla se on välttämätön ja toimii yksilöiden itsekkyyden vastavoimana.

Epilogi

Suomen lainsäätämisjärjestyksen vastaisesti tuomittiin syyttömät ihmiset – käytännössä myös laajalti koko kansakunta. Monet perheet joutuvat aikanaan pitkiksi ajoiksi tämän mielivallan uhriksi. Historiaan on jäänyt tahra, mikä edellyttäisi  väärien tuomioiden purkamista ja väärin perustein tuomittujen virallista kunnian palauttamista.
 Kunnia kuuluu asekätkentään osallistuneille.

Asekätkennässä mukana olleet saivat kyllä vuonna 1992 virallisen tunnustuksen, kun puolustusministeri Elisabeth Rehn esitti heille julkisen kiitoksen valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaispuheessa.

Paavo A. Kairinen kirjoittaa kirjassa ”Marttisen miehet”:  ”Eemil Nuutisen, isänmaanrakkautta uhkuvan lankomieheni elämänkaari katkesi äkkiä joulukuun alussa 1972. Mieleeni tulevat hänen sodanaikaisen komentajansa kenraalimajuri Karhusen muistosanat:

Elämän herran elo käydään aavikkoretkin,

Pian häipyvin keidashetkin,

Lain tään, sydän, ymmärretkin:

surun portti on avoinna aina,

ovi onnen vain kiitävi kerran …”

Eemil Nuutisen ansiomerkit: Vapauden risti 3 lk, 4lk tammenlehvillä, 4 lk, Vapauden mitalit 1 ja 2 talvisodan muistomitali, Laatokka, Karjala (miekat taistelutehtävässä), jatkosodan muistomitali, Rajavartiojoukon muistoristi.

Eemil Nuutisen ansiomerkit: Vapauden risti 3 lk, 4lk tammenlehvillä, 4 lk, Vapauden mitalit 1 ja 2 talvisodan muistomitali, Laatokka, Karjala (miekat taistelutehtävässä), jatkosodan muistomitali, Rajavartiojoukon muistoristi.

Korkeimmassa oikeudessa vapausrangaistuksiin tuomittiin kaikkiaan kymmenen kiteeläistä, mm. kers. Viljo Hakulinen 2kk, ltn. Eemil Nuutinen 2 kk, kapt. Otto A Pitkänen 4 kk. (kaikkien tuomittujen nimet löytyvät Lukkarin kirjoista). Majuri Antero Havola poistui maasta, eikä häntä voitu näin ollen tuomita. Nimismies Ilmari Havola (kapteeni) erotettiin virasta viideksi vuodeksi, ”minkä katsottiin riittävän rangaistukseksi”.

Paikkakuntalaiset ”hirviporukoihin” kuuluneet useat miehet menettivät aseita ja metsästysoikeuden viideksi vuodeksi (metsästysrikos). Hirviporukoita oli tehty pitkin itärajaa sodan jälkeen. Näistä porukoista SKDL teki eduskuntakyselyn.

Kiitokset

Tämä kirjoitus sai alkunsa keskusteluista pikkuserkkuni Jouko Nuutisen kanssa, kun kuulin, että hänellä on Sotaylioikeuden päätös isänsä asekätkentätuomiosta. Luonnosvaiheessa tekstiä ovat kommentoineet Joukon lisäksi kiteeläiset koulukaverini ja ystäväni: Hannu-Heikki Hakulinen (Viljo Hakulisen poika) ja hänen puolisonsa Erika (Ilmari Havola oli hänen isänsä ja Antero setänsä), Pentti Pitkänen, Otto A. Pitkäsen poika.

Heidän lisäkseen olen saanut aiheeseen liittyvää kannustavaa tukea täkäläisiltä ystäviltäni: kenrl. Jouko Alasjärveltä, ev. Juhani v. Fieandtilta, contr. Lauri Karvoselta, DI Juhani Kepolta, ekonomi Heikki Keravuorelta, historioitsija Kauko Uimoselta, sekä evl. Matti Valtoselta.

Suuret kiitokset teille kaikille!

Tuusulassa 15.11.2016

Veijo Hurskainen

veijo.hurskainen@hrproc.fi

Lähdeaineisto:

  • Airo Aksel F.: Puolustustaisteluni v.1947, julkaistiin sensuroituna vasta 1979
  • Blomstedt Yrjö, Klinge Matti: Paasikiven päiväkirjat I ja II, 1985
  • Helsingin Sanomat 4.10.2016
  • Ilta-Sanomat, Asekätkentä, erikoispainos, 2016
  • Kairinen Paavo A.: Marttisen miehet,1988
  • Kanninen Ermei: Vuodet myrskyn varjossa, muistelmat 1995
  • Kuisma Markku: Venäjä ja Suomen talous, 2015
  • Leino Yrjö: Kommunisti sisäministerinä, 1958 (julkaistiin vasta 1992)
  • Lukkari Matti: Asekätkentä, 1984
  • Lukkari Matti: Asekätkentä (3. täydennetty painos), 1992
  • Mannerheimin muistelmat, Toinen osa, 1952
  • Rentola Kimmo: Stalin ja Suomen kohtalo, 2016
  • Seppinen Jukka: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917 – 1991, Strategia ja toiminta, 2006
  • Simola Matti: Ratakatu 12, Suojelupoliisi 1949 – 2009, 2009
  • Sun Tzu: Sodankäynnin taito, n. 500 v eaa
  • Tarkka Jukka: Karhun kainalossa, 2012
  • Virolainen Johannes: Yöpakkasista juhannuspommiin, 1982
  • Sotaylioikeuden ja KKO:n päätös Eemil Nuutisen asejutussa, 10.1.1950, alkuperäinen Jouko Nuutisen hallussa
  • Laki aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa (24.1.1947)
  • Suomen perustuslaki sekä Rikoslaki (maanpetos ja valtiopetos)